Nyt hän on taas poissa. Siis mieheni. Koko viikonloppu pitää selvitä ilman häntä.
Olen ennenkin maininnut, että liika yhdessäolo saa minut kiristelemään
hampaitani, mutta heti kun hän lähtee olen kaipuusta sairas. Pienet
etäisyydet tekevät siis hyvää. Eniten kaipaan hänen rauhallisuuttaan,
kun itselläni tuppaa tuo temperamentti olemaan aika tulinen, eikä
kärsivällisyyskään ole paras puoleni. Tasapainotamme toisiamme
mukavasti.
Osaa hänkin olla tarpeen vaatiessa kipakka, mutta yleensä hän tasoittaa
minun ailahtelujani. Hän myös osaa piristää minua uskomattoman
taitavasti, jos satun olemaan allapäin.
Harmi vaan että olen yleensä allapäin kun hän on poissa.
perjantai, 7. lokakuu 2005