Tuntuu kuin vihtoisi itseään kirveellä löylyssä, sen yhden Velipuolikuun sketsin mukaan. Mies on tuolla jossain ja itseä kirvelee ja ketuttaa. Olisikin vain oma itse huollettavana, mutta kun on tuo jälkikasvukin vielä.

Toisinaan tuntuu että miehen ammatti on ehkä maailman itsekkäin. Rehellisesti ekshibitionistinen (tulikohan tuo oikein kirjoitettua?), omahyväinen ja äärimmäisen egoistinen toimenkuva. Mitä minulle hänestä jää? Geenit lapsillemme?

Useimmiten tuntuu myös ettei hän tajua miten raskasta on jäädä tänne hoitamaan arkea ynnä muita asioita. Hän kun pääsee maailmalle ilman kodin tai lasten painolastia, huolehtien vain itsestään. Minä sen sijaan jään todellisuuteen, taistelemaan arjen paskamaisuuden kanssa.

Enkä todellakaan pidä siitä.

Rakastan silti sinua, armaani, ikuisesti... Ja liikutun joka kerta kun luen viestisi maailmalta. Olet rehellisin tuntemani mies.

"En saa unta kun sua taas mä kaipaan..[] Hän portit aukaisee, tulvii mun huoneeseen".
"Sä riivaat ja rikot, revit mun mieltä, ruumiisi puhuu mulle himon kieltä.. [] Mä haluan sua niin saatanasti, järki on jäässä luuhun asti, onko se syntiä... Et kiehut mun veressä...?"

Tänään kuuntelussa:
Wärtzilä: Synti
Wärtzilä: Hetki