Tuli siis oltua häissä lauantaina. Kotiintulon jälkeen olen yrittänyt
päästä eroon univeloista, mutta tässä sitä taas käkitään koneella.
Rytmini on aivan sekaisin.
Häät olivat miellyttävät, ei liikaa ihmisiä, hyvää musiikkia (sitä
raskaamman sorttista, ei humppaa) ja hyvää ruokaa. Minäkin tulin todella pitkästä aikaa humalaan. Onneksi poju nukkui hyvin juhlien ajan, äiti sai rentoutua kunnolla. Aamulla podinkin sitten todella, todella
pitkästä aikaa krapulaa. On kestävyys hävinnyt tässä pakollisten
kuivien kausien aikana. Hyvä kuitenkin tietää että osaan juoda
menettämättä kontrollia.
Matkan varrella kävin katselemassa vähän lapsuusmaisemia, ränsistynyttä
kotitilaa (kyllä, minullakin on juuret maalla!), ja kirkonkylää josta
tuli kaupunki. Sillä oli minuun järisyttävä vaikutus. En tajunnutkaan
miten paljon olen kaivannut niitä maisemia. Tilalle vievää tietä
ajaessamme tuntui kuin ruumiini läpi olisi humahdellut muistoja kesistä
ja peltotöistä, isoäidin lausahduksia ja muita väkeviä tunteita. Olin
vuoroin itkun partaalla ja vuoroin taas tärisin innostuksesta.
Tiedättehän, sellainen kiihtynyt tila jolloin ei oikein hallitse
kasvojen ilmeitä. Olin kuin satumaisemaan eksynyt lapsi. Olisin
halunnut rynnätä ulos autosta, juosta pellolla ja imeä itseni
kylläiseksi synnyinseutuni ilmaa, mutten kehdannut.
On se hassua miten voimakkaita tunteita sitä liittää
lapsuusmaisemiinsa. Kun katselin ympärilleni, en nähnyt talveen
uinahtamassa olevaa eteläpohjalaista maatilaa, vaan päällekkäisinä
kuvina ja tunteina kaiken siellä kokemani. Vähän kuin katselisi
maisemaa värjätyn lasin läpi, mutta silti näkisi kaiken kirkkaana.
Korskeaa uudisrakennusta katsellessani mietin surullisena miten
helposti häviää sukupolvien työ ja miten nopeasti haihtuvat kaikki
muistot ihmisistä jotka ennen asuivat siinä vanhassa talossa.
Sen vanhan talon haamuja minun on ikävä.
tiistai, 4. lokakuu 2005