Tuli siis oltua häissä lauantaina. Kotiintulon jälkeen olen yrittänyt päästä eroon univeloista, mutta tässä sitä taas käkitään koneella. Rytmini on aivan sekaisin.

Häät olivat miellyttävät, ei liikaa ihmisiä, hyvää musiikkia (sitä raskaamman sorttista, ei humppaa) ja hyvää ruokaa. Minäkin tulin todella pitkästä aikaa humalaan. Onneksi poju nukkui hyvin juhlien ajan, äiti sai rentoutua kunnolla. Aamulla podinkin sitten todella, todella pitkästä aikaa krapulaa. On kestävyys hävinnyt tässä pakollisten kuivien kausien aikana. Hyvä kuitenkin tietää että osaan juoda menettämättä kontrollia.

Matkan varrella kävin katselemassa vähän lapsuusmaisemia, ränsistynyttä kotitilaa (kyllä, minullakin on juuret maalla!), ja kirkonkylää josta tuli kaupunki. Sillä oli minuun järisyttävä vaikutus. En tajunnutkaan miten paljon olen kaivannut niitä maisemia. Tilalle vievää tietä ajaessamme tuntui kuin ruumiini läpi olisi humahdellut muistoja kesistä ja peltotöistä, isoäidin lausahduksia ja muita väkeviä tunteita. Olin vuoroin itkun partaalla ja vuoroin taas tärisin innostuksesta. Tiedättehän, sellainen kiihtynyt tila jolloin ei oikein hallitse kasvojen ilmeitä. Olin kuin satumaisemaan eksynyt lapsi. Olisin halunnut rynnätä ulos autosta, juosta pellolla ja imeä itseni kylläiseksi synnyinseutuni ilmaa, mutten kehdannut.

On se hassua miten voimakkaita tunteita sitä liittää lapsuusmaisemiinsa. Kun katselin ympärilleni, en nähnyt talveen uinahtamassa olevaa eteläpohjalaista maatilaa, vaan päällekkäisinä kuvina ja tunteina kaiken siellä kokemani. Vähän kuin katselisi maisemaa värjätyn lasin läpi, mutta silti näkisi kaiken kirkkaana.

Korskeaa uudisrakennusta katsellessani mietin surullisena miten helposti häviää sukupolvien työ ja miten nopeasti haihtuvat kaikki muistot ihmisistä jotka ennen asuivat siinä vanhassa talossa.

Sen vanhan talon haamuja minun on ikävä.