Kirjautuminen ja kolme klikkausta, vasta neljännellä sivulla siis pääsee kirjoittamaan. Se on tämän Vuodatus.netin ongelma. Ärsyttää kun muutenkin on kiven takana päästä tänne "vuodattamaan" (muksut), niin sitten se on tehty vielä täällä palvelussakin monimutkaiseksi. Miksei aloitussivulla voi olla suoraan "lisää uusi kirjoitus" -linkkiä?

Illat pimenevät, minä synkkenen. Yhtä varmasti kuin saapuu talvi saapuu myös minun masennukseni. Raivostuttavaa ja turhauttavaa, mutta totta. Takavuosina (entisessä elämässäni) olin jouluun mennessä jo melko hajalla, mutta luulenpa että tänä vuonna ei ole niin paha olla. Ei ollut nimittäin viime vuonnakaan, eikä sitä edellisenä, kun olin raskaana. Silloin oli pää täynnä tulevaa elämää, ei synkkyyttä. Nyt ovat lapset maailmassa ja pitävät minut kiireisenä. Ehkä se masennuskin häviäisi taka-alalle, kun tarpeeksi touhuaa.

On syksyssä jotain lohdullistakin. Pimeät illat, kaakaomuki ja sitä rataa. Toisinaan pimeys on turvallista. Se käärii sisäänsä, suojelee ja piilottaa katseilta. Kuvitelkaa rauhallinen syysilta, maatuvien lehtien kostea tuoksu, istukaa puiston penkille ja sulkekaa silmänne. Hengittäkää syvään. Ei kuulu muita ääniä kuin tuulen kahina lehtikasoissa ja lehtien rippeissä puissa, tai kaukainen auton suhahdus keskellä pimeää. Kun lumi on satanut kaikki äänet vaimenevat entisestään, ja tuntuu että penkille voisi nukahtaa, piilossa maailmalta.

Silti on mukava avata silmät ja nähdä ikkunoissa valo, ihmisten tekevän ilta-askareitaan. Tarkkailla muita.

Mutta kotiin pitää kiiruhtaa ennenkuin kylmä hiipii takin sisään, sillä pian tulee toinen ajatus: tänne voisi kadota, hukkua, eikä kukaan jäisi kaipaamaan. Rauhan jälkeen tulevat raskaat ajatukset jotka naulitsevat paikoilleen ellei kiiruhda katuvalojen valopiiriin.

Minun mielialaani kuvaa hyvin lause, joka löytyy omistamastani t-paidasta: "Pukeudun mustaan kunnes löydän jotain tummempaa."