Me olemme aavikolla, koko perhe. Tuolla on keidas, minä näen sen, ja me juoksemme hiekalla nauraen. Mikäs tämä on? Jonkinlainen bunkkeri kenties. Vaaleanharmaa rakennelma hiekan keskellä, hiukan liian kaukana keitaasta.

Minä kiipeän bunkkerin seinää ylös, veli tulee perässä, vanhemmat kävelevät lämpimällä hiekalla vähän kauempana. Jostain kuulu etäinen surina tai pauhina, en tiedä, eikä se minua heti huoleta. Hyvin pian se kuitenkin tummuu ja voimistuu, syvenee ja valtaa koko ilman: hävittäjät ovat saapuneet tänne ja löytäneet meidät.

Luodit tulevat nopeammin kuin ajatus, ja bunkkerin katolla istuen, antennia halaten näen kuinka äitini kaatuu lämpimään hiekkaan. Minä huudan, mutta huutoni ei kanna dyyniä kauemmaksi. Ne lentävät yli, yksi toisensa jälkeen, ja yhtä nopeasti kuin haihtuva miete ne ovat poissa. Vain rakkaitteni ruumiit todistavat ylilentoa, minun kyyneleeni kuivuvat tuulen hiertäessä betonibunkkerin nurkkia.