Me olemme aavikolla, koko perhe. Tuolla on keidas, minä näen sen, ja me
juoksemme hiekalla nauraen. Mikäs tämä on? Jonkinlainen bunkkeri
kenties. Vaaleanharmaa rakennelma hiekan keskellä, hiukan liian kaukana
keitaasta.
Minä kiipeän bunkkerin seinää ylös, veli tulee perässä, vanhemmat
kävelevät lämpimällä hiekalla vähän kauempana. Jostain kuulu etäinen
surina tai pauhina, en tiedä, eikä se minua heti huoleta. Hyvin pian se
kuitenkin tummuu ja voimistuu, syvenee ja valtaa koko ilman: hävittäjät
ovat saapuneet tänne ja löytäneet meidät.
Luodit tulevat
nopeammin kuin ajatus, ja bunkkerin katolla istuen, antennia halaten
näen kuinka äitini kaatuu lämpimään hiekkaan. Minä huudan, mutta
huutoni ei kanna dyyniä kauemmaksi. Ne lentävät yli, yksi toisensa
jälkeen, ja yhtä nopeasti kuin haihtuva miete ne ovat poissa. Vain
rakkaitteni ruumiit todistavat ylilentoa, minun kyyneleeni kuivuvat
tuulen hiertäessä betonibunkkerin nurkkia.
keskiviikko, 21. syyskuu 2005