Valveilla ollaan edelleen.
Olen lukenut Postmortaliksen
blogia (avoin vain Livejournaliin rekisteröityneille ja hänen
kaverilistallaan oleville) ja olen suoraan sanoen häikäistynyt siitä
miten raa'asti mutta taidokkaasti hän paljastaa itsensä. Hän on siinä,
nähtävillä, eikä seassa ole yhtään tyhjää sanaa.
Osaisinpa minäkin. Teiniangstin aikoina tuli kirjoiteltua jos
jonkinmoista, mutta nyt ei tunnu riittävän aika eikä pää. Aivoissani on
este.
Bloggaaminen on jonkin verran murtanut muurejani. Tämä jos mikä tekee
hyvä kirjalliselle luovuudelle, jos vain antaa itselleen tilaa ja
uskaltaa. Viime vuosina olen murtanut muureja muuallakin elämässäni,
miksen siis tässäkin.
Jotkin Postmortaliksen kirjoituksista ovat niin läheisiä että sydäntä
kivistää ja lukeminen on pakko keskeyttää. Kun hän muisteli
lapsuuttaan, tuli itselläni mieleen miten vähän lapsuuden muistoja
minulla on. Tai ei "vähän", vaan valikoituneita. Oli aika elämässäni
jolloin en kyennyt muistamaan lapsuudestani juuri mitään, siinä oli
musta aukko. Tuska ja viha ovat hälventyneet sen jälkeen jonkin verran,
ja elämäni on asettunut inhimillisille uomille, mutta musta aukko on ja
pysyy.
Yksi vahvimmista muistoistani liittyy vihaan. Olin ulkona, yksin, ja
mietin miten paljon pystyn kestämään (olin siis alta kymmenvuotias).
Purin hammasta ja totesin etten voi räjähtää, minulla ei ole voimaa
eikä keinoja vastarintaan, mutta tiesin ettei viha häviä mihinkään.
Yhtäkkiä näin itseni suurena juuttisäkkinä: niinkin nuorena tiesin (ja
lähes kirjaimellisesti "näin") että kaikki se viha kerääntyisi sisääni
odottamaan ja muhimaan.
Jo silloin, ihan pienenä lapsena, oivalsin että se on vain väliaikainen ratkaisu. Entä sitten kun säkki tulee täyteen?
keskiviikko, 21. syyskuu 2005