Valveilla ollaan edelleen.

Olen lukenut Postmortaliksen blogia (avoin vain Livejournaliin rekisteröityneille ja hänen kaverilistallaan oleville) ja olen suoraan sanoen häikäistynyt siitä miten raa'asti mutta taidokkaasti hän paljastaa itsensä. Hän on siinä, nähtävillä, eikä seassa ole yhtään tyhjää sanaa.

Osaisinpa minäkin. Teiniangstin aikoina tuli kirjoiteltua jos jonkinmoista, mutta nyt ei tunnu riittävän aika eikä pää. Aivoissani on este.

Bloggaaminen on jonkin verran murtanut muurejani. Tämä jos mikä tekee hyvä kirjalliselle luovuudelle, jos vain antaa itselleen tilaa ja uskaltaa. Viime vuosina olen murtanut muureja muuallakin elämässäni, miksen siis tässäkin.

Jotkin Postmortaliksen kirjoituksista ovat niin läheisiä että sydäntä kivistää ja lukeminen on pakko keskeyttää. Kun hän muisteli lapsuuttaan, tuli itselläni mieleen miten vähän lapsuuden muistoja minulla on. Tai ei "vähän", vaan valikoituneita. Oli aika elämässäni jolloin en kyennyt muistamaan lapsuudestani juuri mitään, siinä oli musta aukko. Tuska ja viha ovat hälventyneet sen jälkeen jonkin verran, ja elämäni on asettunut inhimillisille uomille, mutta musta aukko on ja pysyy.

Yksi vahvimmista muistoistani liittyy vihaan. Olin ulkona, yksin, ja mietin miten paljon pystyn kestämään (olin siis alta kymmenvuotias). Purin hammasta ja totesin etten voi räjähtää, minulla ei ole voimaa eikä keinoja vastarintaan, mutta tiesin ettei viha häviä mihinkään. Yhtäkkiä näin itseni suurena juuttisäkkinä: niinkin nuorena tiesin (ja lähes kirjaimellisesti "näin") että kaikki se viha kerääntyisi sisääni odottamaan ja muhimaan.

Jo silloin, ihan pienenä lapsena, oivalsin että se on vain väliaikainen ratkaisu. Entä sitten kun säkki tulee täyteen?