Täällä ollaan, vaihteeksi taas...

Olen opetellut uudestaan vanhoja paheita. Tupakkaa on alkanut kulumaan muutenkin kuin baarissa, eikä se miellytä minua ollenkaan. Olen pidättäytynyt polttamasta kotona lasten hereillä ollessa, mutta kun saan heidät makuulle... Niin.

*****

Nyt on aika rock-meininki. Tietokoneen kaiuttimista soi hyvää heviä (sopivasti hiljaa) ja lapset nukkuvat. Isäntä on tietysti maailmalla, mutta nyt jaksan - pitkästä aikaa - kestää sen. Podin kevään aikana ennenkuulumatonta alakuloa, ja nyt alkaa tuntua siltä että pahimmasta on päästy yli. Olen aina tiennyt että suvussa on rasitteena taipumusta masennukseen, mutta vasta nyt olen oikeasti tajunnut miten vaikeaksi voi elämä mennä.

Omituisinta on, että näin teknisen alan ihmisenä tunnen usein tarkkailevani itseäni "sivullisena" ja analysoivani masennuksen tilaa/oikeutusta. Toisaalta se on ehkä pelastanut minut romahtamiselta.

Onneksi minulla on ymmärtävä mies.

Tutkimukset on käyty läpi eikä ainakaan mitään rakenteellista vikaa ole löytynyt kuopuksen sydämestä.

Jännitin koko tutkimuksen ajan niin että kun helpottava uutinen lopulta tuli, se oli melkein kuin tunnelma olisi lässähtänyt. Tässäkö se oli, ei enempää dramatiikkaa? Kun odottaa pahinta, yksinkertainen vapautus ei iske heti läpi tajunnan. Vielä on käymättä erikoislääkärin tarkastus mutten enää pelkää pahinta.

Tämmöinen osui silmääni. En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Onko suomalaisilta häviämässä järjen hivenkin? Luulemmeko me tosiaan elävämme Kauniiden ja rohkeiden maailmassa? Miksi ihmeessä syyttäjä ylipäätään lähtee syyttämään näissä tapauksissa joissa ainoa motiivi oikeusjutulle on paskantärkeiden Virtasten huoli Maija-Petterin henkisestä hyvinvoinnista kun pikku punaniska ei saakaan kaikkea mitä haluaa?

Tietysti selkeisiin väärinkäytöksiin pitää puuttua, mutta meno alkaa olla jo naurettavaa. Opettajalla on oikeus poistaa luokasta oppilas joka häiriköi, ja kiinni pitäminen ei todellakaan ole pahoinpitelyä, ei ainakaan normaalin ihmisen oikeustajun mukaan. Pahoinpitely tarkoittaisi aktiivista lyömistä. Jos opettaja taluttaa oppilaan väkisin ulos tai pitää oppilasta paikoillaan, on täysin oppilaan oma vika jos hän reuhtoo niin että tulee mustelmia.

Nykyään näyttää olevan Suomessakin kovasti muotia etsiä syyllistä aina jostain muualta, oma vastuu on hävinnyt ja junttieinarit luulevat että täälläkin voi jenkkityyliin nostaa kanteen jos kaataa kuuma kahvia munilleen.

Mutta hei, ei meidän Elovena-Ristoa saa estää toteuttamasta itseään eli hakkaamasta naapurin Vihtoria. Sehän on yksityisyyden ja yksilönvapauden loukkaus.

Miten näille pullamössöille saisi taottua sen päähän että yhteiskuntaan kuuluu myös vastuu omista tekemisistään sekä vastuu muista ihmisistä. Oma napa kun ei ole mikään mitta jolla maailmaa tarkastellaan.

Olen tänään taiteillut ahdistuksen ja paniikin välimailla. Joskus kuopuksen syntymän jälkeen kirjoitin hänen sydämestään, tai tarkemmin sanottuna sivuäänistä. Ultrassa löytyi eteisten väliltä reikä.

Puolivuotiaana hän kävi kontrollissa, jossa todettiin että kaikki on kunnossa. Reikä oli umpeutunut. Ilmeisesti siitä ei ollut ollut hänelle hirveästi haittaa alun perinkään, koska mitään väsymisen merkkejä ei ollut, eikä ole vieläkään. Hyvin tuo hikoilee ja painaa menemään niin että kantapäät vilkkuvat.

Viime aikoina on lääkärintarkastuksissa kuultu sivuääntä. Lääkärit vakuuttavat että se on todennäköisesti ihan "viatonta" eikä ole syytä huoleen, mutta mieltä ei rauhoita ainakaan se että meille varattiin ensi viikolle aika keskussairaalaan sydänultraan ja sen jälkeen erikoislääkärille.

Istuin tänään pitkään saunassa ja tulin silmät punaisina pois.

Jos oli loma sateinen on arki mustempaa kuin ukkosella. Masennus iski taas puskista ja kaikki tuntuu ylivoimaiselta. En pysty hallitsemaan pieniäkään vastoinkäymisiä menettämättä malttiani. Tunteet ovat niin pinnassa ja kuohuvia että vaatii kaiken keskittymiseni ja itsehillintäni että pystyn olemaan lasten kanssa edes miten kuten normaalisti.

*Huokaus*

Sinnittelin päivän tunti kerrallaan, nyt vain odottelen että lapset nukahtaisivat niin voisin rentoutua hetkisen, ehkä antaa sen tipan tulla silmäkulmaan ja olla vaan.

Onko mahdollista tulla hetkellisesti hulluksi?
Onko mahdollista tulla hulluksi jos pelkää tulevansa hulluksi?
Onko mahdollista välttää tulemasta hulluksi jos oikein toivoo?

Kuten huomaatte, minulla ei ole nyt juurikaan tekemistä. Päässä pyörii aivan omituisia pohdintoja.